Viikonloppu. Lepoa ja rauhaa, rentoutumista. Joka laukaisi myös koulussa pidäteltyjä ticsejä.
Ensimmäiseksi aamulla kuulen riipivän äänen kun pienet hampaat puristuvat niin kovaa yhteen kun pienestä ihmisestä vain lähtee. Poika astelee ticcaavana toivottamaan huomenet ja olen kuin en huomaisikaan, vaikka sydämeen sattuu ja lujaa.
Pieni keho jännittyy,lapsi taittuu kaksinkerroin, puree hampaita yhteen, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. ”Äiti nää sattuu. Haluaisin tän touretten pois että voisin ees syödä taas ilman näitä ticsejä.” Se tuska kun kerron että se ei ole menossa pois.. Lohduttavasti kerron kuitenkin että pian tuo hankala tic menee pois ja tulee joku muu..
Saisipa tämän tuskan itselleen, pois viattomasta pienestä…